Sadan kilsan Klamydia-Kävely

..ja valitettavasti siihen sen oli loputtava.
Lähellä tavoitetta, mutta kuitenkin sen verran kaukana että jatkaminen olisi järjetöntä. Lähes 80km. 20h.
Aamulla heräsimme kroppa tulessa, mutta kivun kanssa pystyi kyllä ihan hyvin liikkumaan. Olin kuumeessa, joten heitin Buranat naamaan. En odottanutkaan, että matkanteko olisi kevyttä kauraa. Aamupalan nautittuamme suuntasimme jälleen tien päälle suhteellisen hyvällä mielellä, kunnes muutaman tunnin päästä huomasimme jotain olevan pielessä.
Tankkausta on aina hyvä syyttää, mutta siinä vaiheessa kun 40cm. kapea piennar alkaa hirvittämään, koska askel vaatisi vähintään metrin varan kumpaankin suuntaan, niin ei ole turvallista edetä. Voimakasta huimausta ja aistiharhoja alkoi ilmetä jo ensimmäisen viiden kilometrin taituttua. Join enemmän ja otin useamman energiageelin. Ajattelin että sokerit ovat vain laskeneet liian alas. Teimme myös suuren virheen, kun mökillä ollessamme jätimme syömisen huonon olon vuoksi aivan liian vähiin, joten edellisen päivän energiavaje alkoi näkyä askeleessa.

Vieressä oleva märkä lieju vietti ajoittain jyrkästi alas, joten reunaviiva oli melko lähellä hoippuvaa kulkijaa.

Toinen suuri ongelma oli ettei meidän suosikiksi nousseita maantien suoja-aitoja ollut ainuttakaan, joka tarkoitti sitä, että lepotaukoja ei ollut. Metsään ei syvän lumihangen vuoksi päässyt, joten matkan aikana pääsimme ainoastaan yhdelle bussipysäkille ja tukkipinolle. Kun naamani alkoi näyttämään ilmeisen zombielta, niin Kalle istutti minut hetkeksi hankeen, jossa koin lisää hassun hauskoja aistiharhoja. Näin esimerkiksi pienen karvaisen siilin, siis sellaisen pikkusormen pään kokoisen. Maahan emme voineet istua, koska piennar oli niin kapea, ettei siihen perse olisi mahtunut.

Vanhempani olivat lähdössä mökiltä ajamaan kohti Pori tavaroidemme kanssa, joten pyysimme pysähtymään kohdallamme ja tsekataan siinä vaiheessa tilanne. Tilanne nyt vaan oli se ettei kummallakaan ole jaloissa ehjää kohtaa ja minä kärsin edelleen huimauksesta.
Kuulostaa varmaan kovin kermaperseilyltä, mutta enempään emme pystyneet, vaikka pää sanoi vielä että matkaa jatkettaisiin.
Moni varmaan pystyy parempaankin ja en kiellä etteikö harmittaisi, että ainoastaan muutama hassu kilometri jäi tavoitteesta.
Olen kuitenkin äärettömän ylpeä ja onnellinen siitä, että koimme matkan yhdessä, toinen toistamme tukien. Emme riidelleet, vaan hassuttelimme, nauroimme ja otimme kaikkeen huumorin mukaan. Minä olin eilen pimeyden laskeuduttua se tsempaaja, joka otti ohjat ja kannusti, Kalle taas tänään tuki minua niin suunnattomalla lämmöllä ja rakkaudella, että tätä kirjoittaessa meinaa väkisin kyyneleet tulla silmiin. On niin rauhoittavaa huomata, että silloin kuin omat voimat eivät riitä, niin siinä vierellä on toinen joka pitää huolta. Eli tässä tapauksessa juottaa nestettä ja pitää repun kahvasta kiinni ottaaksen kopin jos kaadun 🙂
Matkan varrella oli myös upeaa huomata, että ohi ajavista autoista näytettiin peukkua, hymyiltiin ja huudeltiin tsemppauksia.
Ensin ajattelin että petämme kaikkien luottamuksen, enkä ole tsempin arvoinen, mutta nyt tässä istuessani ymmärrän, että tärkeintä kuitenkin on itsensä ylittäminen ja yhteisten muistojen hankkiminen.

En koe meidän olevan luovuttajia, vaan koen että olemme kaksi toisilleen omistautunutta ihmistä, jotka yhdessä kävelivät lähes sata kilometriä. Pystyimme kääntämään kaiken matkan varrella positiiviseksi ja näimme metsät puilta, sekä kirahvit ojasta.

Kalle löysi tämän pienen ihanan matkamuiston. Luulin tosissani Kallen tulleen hulluksi, kun hän yhtäkkiä osoitti ojaa ja sanoi, "Katso kirahvi!"

Koskaan ei ole liian myöhäistä nauttia tästä elämästä, koska se todella on sen arvoinen!
Lippu korkealla saavumme illalla Klamydian keikalle, jos saamme kuumeen laskemaan, olon tasoittumaan ja kenties myös Porin sairaalasta kepit, jotta pääsen klinkkaamaan noilla korkkareilla Kinon ovelle 🙂

Kiitos kannustuksesta ihan jokaiselle! Olette mahtavia! Ja olemme etuoikeutettuja ihanista ystävistä ja läheisistämme <3
Mutta jos nyt joku jäi miettimään, että josko itsekin suorittaisi moisen tallustelun, niin voin sanoa että ÄLÄ HEMMETISSÄ!!!!

Piia ja Kalle avaavat nyt hotellihuoneessa shampanjan ja kuittaavat matkan koitokset kärsityiksi,

Hämärän rajamailla 2