Nyt on saatu myös blogi valmiiksi. Reippaasti aikakataulusta edellä.
Tämä lähinnä siksi, että pikkuinen kävelyretkemme on saanut paljon huomiota tuntemattomiltakin ja suljettu FB-ryhmämme pysyy jatkossakin suljettuna. Joten täältä kaikki pääsevät lukemaan tämän tavoitteelliselta kuulostavan reissun toteutumista.
Pari viikkoa sitten kaksi peruskuntoista aikuista (34- ja 38-vuotiaat) päättivät lähteä kokeilemaan rajojaan ja hetken mielijohteesta alkanut visio kehittyi päässämme lähes toteutuskelpoiseksi suunnitelmaksi. Toteutuskelpoisuudenhan saamme sitten todeta matkan edetessä.
Klamydian keikka valikoitui itseoikeutetusti määränpääksi, koska takavuosien villi teinityttö kasvoi aikuiseksi Klamydia biisit korvissa soiden. Edelleen aikuisiällä jokin maaginen voima vetää välillä kuuntelemaan Klamydiaa ja olutkin maistuu tuolloin kaksin verroin paremmalta 🙂
Rakas mieheni ei ehkä kuulu armottomimpiin Kamydiadiggareihin, syytetään siitä vaikka lahtelaistaustaa (eikö niissä kaikissa ole jokin vähän vinksallaan..). Olenkin pyhästi luvannut laulaa taivalluksemme yhteydessä ikivihreitä Klamydian biisejä, jotta mieskin pääsee oikeaan fiilikseen..
Alkuperäinen kuningasideani pikkureissusta joka suoritetaan yhtämittaisena tarpomisena, mukana suurinpiirtein kori kaljaa, kravatti ja korkkarit, on karissut jo kauas taakse ja tilalle on tullut realistisempi käsitys siitä mitä edessä on.
Tarkemmin perehdyttyämme aiheeseen haavekuvani aurinkoisesta päiväkävelystä muuttui räntää taivaalta vihmovaksi Via Dolorosaksi.
Matkamme alkaa 30.3. Tampereelta, yövymme noin puolessa välissä matkaa. 31.3. jatkamme taivallusta kohti Poria, jonne meidän pitäisi saapua viimeistään saman päivän iltana 22:00 aikaan. Yövymme Porissa yhden yön ja 1.4. köröttelemme bussilla takaisin Tampereelle. Teemme kaikkemme, jotta suunnitelmasta tulee mahdollisimman toteutumiskelpoinen ja pääsemme ehjinä maaliin. Tosin realistisena pitää myös ottaa huomioon, että jotain matkalla voi tapahtua ja kulku pitää keskeyttää.
Olemme lukeneet pitkänmatkan kävelytarinoita nyt pelkotiloihin asti.
Kallella mieletön tsemppi, minulla mieletön paskapaniikki.
Toisaalta tieto lisää tuskaa, toisaalta taas esiin tulee paljon sellaista mitä ei olisi ehkä meille tullut edes mieleen.
Tarpoessani töihin naurettavat 8km, mietin kauniista auringonpaisteesta huolimatta ainoastaan että miten saan kahdet lenkkikengät muovattua tässä muutaman viikon aikana jalkaan sopiviksi ja mistä löydän sellaisen repun, jota pystyn ilman alaselän väsymistä kantamaan mukanani.