Heräsimme tänään vapaapäivänä kukonkiekaisun (tai ainakin melkein..) aikaan ja vedimme toppavaatteet lenkkivermeiden päälle, tarkoituksena kävellä vähän pidempi matka.
Ajatuksemme oli kävellä aikaa, ei niinkään matkaa. Suunnitelmana kolmesta neljään tuntia talsimista.
Mukana vähän painoa repussa, joka tietysti laitettiin vahvemman, eli minun kannettavaksi, sekä juomapullovyö jonka komeampi osapuoli lienee terästänyt, koska vyölaukun kantamisesta emme käyneet keskustelua 😀
Mietimme reittiä ja totesimme, että helpoin tapa on mennä bussilla jonnekin kauemmas ja kävellä sieltä kotiin. Tällöin ei tarvi suunnitella takaisin päin kääntymistä, vaan matkasuunta on kotia kohden.
Niinpä pakkauduimme bussiin ja suuntasimme kauas omalta mukavuusalueelta, Tampereen sysipimeälle korpitaipaleelle, paikkaan joka saa Chuck Norrisinkin puntit tutisemaan, paikkaan jossa betoniviidakon kutsuhuuto kaikuu läpi korttelikapakoiden, eli Hervantaan!
Bussin hylättyä meidät Duon Kauppakeskuksen eteen, pälyilimme vauhkoina ymärillemme, muuan deeku yritti kiinnittää ilmeisen tärkeää pahvilaatikkoa pyörän tarakalle kovasti kiroillen, pyörä kaatui, pahvilaatikko ruttaantui, deeku suuntasi lähikapakkaan. Seuraavaksi vastaan tulee mies jolla on karvalakki väärinpäin päässä, mietin mielessäni että miksi usein ne joilla ei pää enää juuri suojaamista tarvitsisi, suojaavat sen tunnollisimmin. Päteekö tässäkin vanha viisaus, ”tärkeät asiat huomaa vasta silloin kun ne menettää..”
Meidän onneksi eräänä hulvattomana baari-iltana ystäviemme kanssa päätimme keksiä itsellemme deeku-nimet. Niinpä näiden turvin uskallamme jatkaa eteenpäin, jos joku kysyy niin tässä tallustelevat päiväkaljalle Pike ja Kalu 😀
Varovaisin askelin suuntaamme Kauppakeskuksen suojiin, ainoaan työmme puolesta tuttuun ja turvalliseen paikkaan, Potti pelisaliin. Siellä vaihdamme tutun työntekijän kanssa muutaman sanan ja viereisestä terveyskaupasta haimme Gutzy-energiageeliä, jota ystäväni lämpimästi suositteli. Sitten onkin aika lähteä suuntaamaan tennarit kohti seuraavaa etappia, Nekalaa. Turmiosta toiseen siis vie tiemme..
Oli kuitenkin pakko ikuistaa käyntimme Hervannassa ja tässä siitä todisteet. Yhteiskuvaa emme saaneet, kun emme olisi kuitenkaan uskaltaneet keneltäkään kysyä kuvanottoa.
Hervannassa kaikki ei ole niin justiinsa...
Kuvanoton jälkeen luikimme läpi harmaan betoniviidakon, kohti tuntematonta korpitaivalta. Suunnasta ei ollut varmuutta, mutta onneksi Tampereen kaupunki on ilmeisen hyvin panostanut kevyenliikenteen opasteisiin, kylttejä oli kaikkialla. Tosin yksi kummallisuus tuli eteemme. Matkaa taittui ja kohta edessä oli kyltti, Keskusta 7km, taaksepäin kyltti, Hervanta 2,5km. jatkoimme matkaa, seuraava kyltti, Keskusta 7km., Hervanta 3km. ja sama jatkui useamman kytin ajan, matka Hervannasta poispäin piteni, mutta matka Keskustaan ei lyhentynyt.
Epäusko reittiämme kohtaan kasvoi, kun suhteellisen vilkkaasti liikennöity Hervanta-Keskusta-väli muuttui äänettömäksi erämaaksi. Tässä kuvallinen todiste sanojen vakuudeksi,
Hetken kuitenkin jatkettuamme eteenpäin, käveli perihervantalainen esimerkki meitä vastaan, mies jolla oli kainalossa kokonainen tuore ananas. Tämä absurdi tapaaminen keskellä korpimaata valoi meihin uskoa, että edessä on jotain muutakin kuin päättömätön metsätie ja eipä kauaakaan kuin kävelymme palkittiin edessä siintävillä Hallilan alueen taloilla. Heti perään Nekalan iki-ihana puutalolähiöhelvetti.
Tässä vaiheessa päätimme tempaista geelit naamariin ja kyllä, ystäväni Noora oli hyvinkin oikessa, vaikutus oli välitön.
Geelin limaisen ällöttävä koostumus, äärettömän hankala nieltävyys, sekä puistattavan esanssinen mansikanmaku auttoivat jatkamaan kävelyä hyvinkin rivakkaan tahtiin. Lähinnä siitä syystä, että jos olisimme kävelleet yhtään hitaammin, niin ylävartalo olisi väkisin taittunut alaspäin ja päästänyt sisällään vellovan ektoplasman ulos. Kiitos vinkistä Noora 😀
Nekalan löytöliiteristä (perinteinen ”osta kaikkea turhaa halvalla”-kauppa) kävimme ostamassa tarpeellista tavaraa, kuten heijastinliivit. Suuntasimme kohti keskustaa, tarkoituksenamme myös tankata kroppa, koska vatsamme eivät vielä tänään olleet keränneet sisuksiinsa muuta kuin mansikkaektoplasman ja vettä.
Iiiiihana keskustan hälinä syleili perin jäätyneitä poskiamme ja kiersimme muutaman pakollisen kaupan ja sitten kunnon höyryävä kebab-annos Galata-kebabissa naamaan. Otin asiakseni paasata tankkauksen tarpeellisuudesta ja sainkin Kallen houkuteltua Makuunin karkkilaareille 🙂 Pussi reppuun ja viimeiset pari kilometriä kotiin.
Tässä vaiheessa tumman harmaa päivä oli muuttunut tasaiseksi kaiken peittäväksi lumisateeksi ja matkaa oli taitettu vähän reilut neljä tuntia. Tamperetuntemuksen omaaville kerrottakoon, että reittimme ei kulkenut suoraan Hervanta -> Pispala, vaan mutkittelimme paljon, jotta matkaan saimme kulumaan tarpeeksi aikaa.
Lumituiskussa taapertaessamme, minulla tuntui akillesjänteissä matkan rasitus ja Kallella päkiöissä, mutta kumpikin olisi jatkanut ilman suurempia onglmia pidemmänkin matkaa.
Ymmärsin tuon oman akillesjänteiden, sekä pohkeiden hienoisen jäykkyyden johtuvan varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että allekirjoittanut ei kävele yleensä koskaan alle kymmenen sentin koroissa. Tällöin tietysti tasapohjaisilla kengillä pidemmällä matkalla nämä normaalisti ”supussa” olevat osat joutuvat venytetyiksi. Tosin tämä avartava ymmärrys ei saa minua missään nimessä luopumaan huimista koroista.
Vihdoin kotipiha siinsi silmissä, mitä nyt siltä lumenpaskalta eteensä näki. Kalle nappasi vielä kuvan vähemmän hymyilevästä matkaajasta kotiportilla,
Pääsimme lopuksi kotiovelle käveltyämme neljä ja puoli tuntia. Lenkkareita riisuessani huomasin surukseni Hello Kitty-sukkien hankautuneen puhki. Muuten emme kokeneet suurempia menetyksiä.
Mitä nyt hermojen menetys oli lähellä, kun istahdettuamme sohvalle alkoi tapahtua ulkona muutosta. Lumisade loppui lähes välittömästi, pilviverho aukeni ja nyt kaunis auringonpaiste helli ulkoilijoita 😛
No, kuudelta lähden ratsastustunnille, joten eiköhän valkoinen kakka tuolta taivaalta siihen mennessä taas ala suuntaamaan maata kohden. Niillä on sitä kuulema vielä paljon varastossa.
Yhtä kaikki, tsemppi on kova, posket punaiset ja naama hymyssä 🙂
Ilon kautta prkl,
Piia